Huuliharppukostaja / Once Upon a Time in the West / C'era una volta il West (1968)

C'era una volta il West (Suomessa “Huuliharppukostaja”, englanniksi “Once Upon a Time in the West”) on Sergio Leonen lännenelokuva, jossa mystinen huuliharpunsoittaja lyöttäytyy yksiin tunnetun desperadon kanssa suojellakseen kaunista leskeä armottomalta murhaajalta, joka työskentelee rautatieyritykselle. Elokuvan pääosissa ovat Charles Bronson, Henry Fonda, Claudia Cardinale ja Jason Robards. Musiikeista vastaa kukapa muukaan kuin Leonen luottomies Ennio Morricone.

C'era una volta il West on hyvin verkkainen elokuva. Alkupuolella ei puhuta juuri lainkaan ja muutenkin elokuva sisältää pitkiä kohtauksia, joissa ihmiset vain mulkoilevat toisiaan tai odottelevat jotain. Nykymittapuulla tämä vaikuttaa hukan oudolta, mutta oikeasti se toimii todella hyvin. Tarina aukeaa pala palalta, mutta huuliharppumies pysyy mysteerinä aina loppumetreille asti ja välillä muidenkin tarkoitusperät ovat hämärän peitossa.

Vaikka C'era una volta il West on visuaalisesti erittäin kaunis ja hyvin kuvattu niin elokuvassa kuultavat sävellykset varastavat shown täydellisesti. Ne vaihtelevat siitä paljon puhutusta huuliharpusta eteeriseen lauluun ja omalaatuisella tavalla surullisen hilpeään. Ne pitää kuulla ymmärtääkseen. Myös kohdat, joissa musiikkia ei ole, ovat todella osuvasti valittuja. Joskus vähemmän on enemmän.

Kivikasvoisista miehistä ja yhdestä naisesta kertova C'era una volta il West on eeppinen tarina unelmista, ahneudesta ja kostosta. Se on yksi kaikkien aikojen parhaimmista westerneistä ja elokuvista ylipäätään. Jos et ole nähnyt tätä mestariteosta, katso se. Jos olet nähnyt sen, katso se uudestaan.

10 / 10

IMDB

Barbarella (1968)

Nuoren Jane Fondan tähdittämä Barbarella on erikoinen elokuva. Nuori nainen, jolla on hyvin korostunut seksuaalisuus, lähtee etsimään hallituksen pyynnöstä Durand Durand-nimistä kadonnutta tiedemiestä. Barbarella on kuin LSD-höyryinen gonzopornoleffa ilman varsinaista pornoa. On vaikea sanoa, onko se camp-huumoria vai muuten vain huono. Ehkä molempia.

Barbarellan lavastus ja musiikit ovat psykedeeliset eivätkä aina kovin onnistuneet; lounge-tyyppinen musiikki ei tunnu oikein sopivan intensiivisempiin kohtauksiin. Asusteet ovat 60-luvun futurismia, jossa naiset kulkevat provosoivissa vaatteissa, jos niitä nyt sellaisiksi voi kutsua. Henkilöhahmot ovat stereotyyppisiä eikä niissä tai näyttelijäsuorituksissa ole minkäänlaista syvyyttä. Barbarella itse on kuin dominaksi puettu nukke, kaunis kuin barbie ja päässä saman verran täytettä.

Mielikuvitusta on kyllä käytetty tähän tekeleeseen, mutta jotenkin Barbarella on kärsinyt ajan hampaissa. Tätä ei voi suositella kuin camp-huumorin ystäville ja niille, jotka haluavat itse nähdä, mistä kulttimaineeseen nousseessa elokuvassa oikein on kyse.

5 / 10

IMDB